Trooppinen pohjoinen Australia: Vuoria ja Vesiputouksia OSA 1

Townsvillen ja Cairnsin välisellä matkalla oli valtavasti mielenkiintoisia luonnonpuistoja, vesiputouksia ja vuoria. Enne Townsvilleä pysähdyimme Airelie Beachilla, josta pääsee vierailemaan Withsundays saarilla. Kaksi kuukautta sitten syklooni Debbie iski tälle seudulle kaikista voimakkaimmin ja jätti aika paljon siivottavaa. 

Vähänkään korkeammat mäen nyppylät olivat lähes paljaita. Puut olivat edelleen paikoillaan, mutta kaikki vihreä siitä ympäriltä oli puhallettu jonnekin ihan muualle. Kukkulat olivat aika surullisen näköisiä. Kävimme kukkuloiden merenpuoleisella reunalla ja siellä vasta olikin surullista. Valtavia veneitä oli edelleen parkkipaikoilla ja talojen kyljissä minne tuuli oli ne heittänyt. Eräs rantaravintola oli puoliksi lahonnut. En yhtään ihmettele, että täältä evakuoitiin ihmisiä. Aikamoista jälkeä sellainen myrsky tekee.

Jatkoimme matkaamme Townsvilleen. Matkalla saimme ihailla sitä kuinka upean turkoosia ja kirkasta merivesi oli. Emme viitsineet mennä uimaan mereen, jos siellä ei ole ketään muuta uimaria. Meressä voi olla meduusoja, haita tai muita erikoisuuksia jonka vuoksi siellä ei suositella uimista. Me tyydymme vain rantavedessä kahlaamiseen. 

Niin kirkasta vettä

Dingo Beach

 

Meille sanottiin, että Townsvillen ja Cairnsin välille kannattaa varata ainakin viikko matka-aikaa. Vaikka matka on isoa tietä pitkin vain vajaa kolmesataa kilometriä, matkan varrella on paljon sivupolkuja joita kannattaa katsastaa. Saimme Townsvillestä matavan turistikartan, johon oli merkitty kaikki näkemisen arvoiset paikat tuon matkan varrelta. Suunnittelimme reitin ja lähdimme ajamaan sitä. Ensimmäisen päivän reitti kulki Paluman luonnonpuiston läpi. 

Uintia vesiputouksilla

Pysähdyimme ensimmäiseksi Little Crystal Creekin vesiputouksille ja päätimme vihdoin kokeilla vesiputouksien uimavesiä. Kylteissä ilmoitettiin, että uiminen on sallittua, mutta kyllä silti vähän jännitti pulahtaa sademetsän vesiputoukseen. Vesi oli jäätävän kylmää, mutta oli se tuntui vain mukava pulahtaa vaihteeksi kylmään veteen. Elämme tällä hetkellä mahdollisimman pienellä budjetilla, joten nukumme valtaosin ilmaisilla leirintäalueilla. Tämä tarkoittaa myös sitä, että suihkuun ei pääse kauhean usein. Ilmaisilla leirintäalueilla kun harvoin on suihkumahdollisuutta. ”Leirielämä haisee” Kuten Tupu Hupu ja Lupu totesivat Nokkapokkaa -televisiosarjassa. Meillä tämä on kuitenkin ehkä hieman konkreettisempaa. Hah, no ei nyt sentään. Deodorantille on riittänyt töitä, mutta me olemme silti onnistuneet säilyttämään yllättävän korkean hygieeniatason, ainakin olosuhteisiin nähden. Tässä oppii kyllä taas arvostamaan suihkua ja lämmintä vettä, koska valtaosassa suihkuissa ei ole lämminvesi vaihtoehtoa.

Virkistävän vesiputousuinnin jälkeen jatkoimme matkaa. Seuraava etappi oli McClellands Lookout, joka on noin kilometrin merenpinnan yläpuolella. Kävelimme pienen kävelyreitin ja onnistuimme kadottamaan sen mukavan viileyden tunteen, jonka olimme vesiputousuinnillamme saavuttaneet. Taas tuli hiki. Paluman kansallispuisto oli täynnä pienen pientä vuoristotietä, johon juuri ja juuri mahtui kaksi autoa vierekkäin. Ainakin ajoittain. Tie meni ylös ja alas. Välillä mentiin pilveen ja sitten taas avautui upea näkymä alapuolella olevaan laaksoon. Australialaiset tiet ovat kyllä todella ihmeellisiä. Luonnonpuistot ovat täynnä pieniä mutkittelevia vuoristotiellä, jossa ei ole mitään kaiteita ja pystysuora monen sadan metrin pudotus tien toisella puolella. Nopeusrajoituskin on 100km/h mikä on ihan käsittämätöntä. Me ajoimme 40km/h ja sekin tuntui ajoittain liian kovalta. Ehkä paikalliset ovat niin tottuneet näihin teihin, että he ajavat kuin hullut, mutta me emme todellakaan voisi kuvitellakaan ajavamme sellaisia nopeuksia tällaisilla teillä. Eikä se olisi edes mahdollista 90% teistä.

Pohjoisemmassa alkaa myös olla hieman punaisempaa hiekkaa kuin etelässä. Huonon tien kohdalla oli niin paljon jännitytstä, että kuvan ottaminen ei tullut mieleen. Tässä on esimerkki harvinaisen hyväkuntoisesta tiestä.

 

Maisema vaihtelee paljon lyhyelläkin matkalla. Tämä kuva on samalta tieltä kun ylempi.

Kartalle oli merkitty hyvä läpikulkutie Paluman kansallispuiston läpi Wallaman vesiputouksille. Matkaa oli noin 50 kilometriä ja aikaa meillä meni noin 3,5 tuntia. Kartan tie osoittautui olemattoman pieneksi ja älyttömän huonokuntoiseksi metsätieksi, jossa piti ylitellä isoja vesilätäköitä, väistellä valtavia (pyörän mukanaan vieviä) koloja, ja yrittää olla lentämättä irtosoran mukana pöpelikköön. Karo oli meidän kuskina ja teki kyllä aivan kympin suorituksen. Olin jo ajoittain ihan varma, että emme ikinä pääsisi pois pusikosta. Näimme matkalla vain muutaman lehmälauman, jotka olivat parkkeeranneet keskelle autotietä ja satunnaisen kengurun joka pomppi pois altamme. Epätoivo ehti jo iskeä ennen, kun vihdoin pääsimme takaisin asfaltoidulle tielle. Onneksi meillä on iso nelivetoauto, jossa on kunnollisen isot renkaat, koska muuten auto olisi varmasti rikkoutunut reitin varrelle.

"Mitäs tujotat?" Tien reinoilla näkyi paljon lehmiä ja välillä niitä makasi aivan keskellä ajotietäkin.

 

Vielä oli edessä pystysuora nousu seuraavalle leirintäalueellemme, joka sijaitsi Wallaman vesiputouksien vieressä vuoren päällä. Olin lukenut, että leirintäalue vuoren päällä maksaa jotain, mutta vasta paikanpäälle päästyämme huomasimme, että luvan voi ostaa joko netistä tai puhelimitse. No olimme niin korkealla, että puhelimessa ei ollut lainkaan kuuluvuutta. Onneksi vuoren päällä oli klassinen kolikkopuhelin. Pystyimme siis hankkimaan leiriytymisluvan puhelimen kautta. Vuorille päästyämme alkoikin sellainen tasainen viiden yön jatkuva paleleminen. Vuorilla oli todella kylmää ja kosteaa, joten vaikka laitoit kuinka vaatetta päälle, tuntui silti siltä, että kylmyys meni luihin ja ytimiin asti. Asiaa ei ainakaan helpottanut se, että koko yön satoi.

Seuraavana päivänä menimme innokkaina Australian korkeimmilla vesiputouksille katsomaan … sumua. Yö oli ollut niin kostea, että vesiputousta ei näkynyt ollenkaan. Ääni kuului, mutta siinäpä se sitten. Emme viitsineet jäädä odottamaan selkeytyisikö keli tämän päivän aikana vai ei. Me emme kuitenkaan halunneet maksaa enää uutta kylmää yötä vuoren leirintäalueelle ja seuraavalle leirintäalueelle oli vielä kohtuullisen pitkä matka. 

 

Jatkoimme matkaa Mission Beatchille, joka oli aivan ihana paikka.

Kyllä tässä kelpaisi paistatella päivää

Sunnuntai ilta kuluikin sitten Innisfailissa auto ongelmien kera (siitä kirjoitinkin jo aikaisemmin). 

Jatkuu seuraavassa kirjoituksessa...