Koreassa ollaan! Eilen olin niin yli väsynyt että en kyennyt
tuottamaan mitään tekstiä, joten päätin jättää kirjoitukset tälle päivälle.
Lentoni lähti Hensingistä puoli kuudelta keskiviikkoillalta.
Kone oli lähes täynnä ja toiveeni leveästi olemisesta saivat nopeasti
lättyynsä. Kiinaan lentäessäni vieressäni oleva paikka oli vapaana joten sain
leveillä ihan rauhassa koko matkan. Tällä kertaa ei käynyt ihan niin hyvä
tuuri. Viereeni tullut poika nukkui lähes koko lennon ja olin hänelle vähän
katkera, koska itse en saanut unta millään. Kattelin siis aikani kuluksi Runner
runner leffan (joka oli todella tylsä). Sen jälkeen katselin uuden Hobitti
leffan ja muutaman jakson Big Bang Theorya. Lento kesti noin kahdeksan ja puoli
tuntia, siitä yötä oli noin viisi tuntia. Koreaan laskeutuessa kelloja
siirrettiin seitsemän tuntia eteenpäin ja yhtäkkiä olikin jo aamu. Sisäinen kelloni ei selvästikään
ymmärtänyt tätä siirtoa ja sen seurauksena koko päivä oli kuin suurta
krapulaa.
Lentokentällä sai kulkea kohtuullisen pitkän matkan, ennen
kuin pääsi hakemaan laukkunsa. Piti mennä lentokentän sisäisellä metrolla ja
kävellä pitkät matkat ennen kun päätyi edes passintarkastukseen. Valitsin vielä
kaikista hitaimman passintarkastus jonon ja tämän vuoksi jouduin jonottamaan
puolet pidempään kuin muut. Passintarkastuksessa otettiin myös valokuva ja
sormenjäljet.
Vastaan minua oli tullut Chelsea. Hän työskentelee Best
Friend Language ja Culture Centerissa, jonka kautta järjestyi kämppä ja
kielikurssi. Olin kyllä erittäin iloinen että Chelsea oli minua vastassa ja
ohjasi minut turvallisesti kämpälle asti. En ole ihan varma millaisen
hermoromahduksen perille pääsy olisi yksin vaatinut. Kämppäni sijaitsee
Sinchonissa Seodaemungussa. Kämppä on todella pieni. Olin kyllä henkisesti jo
varautunut siihen ja toisaalta en minä välttämättä isompaa tarvitsikaan. Vessa taas
on yllättävän tilava. Ainoa huono puoli on että säilytystilaa on aivan
olemattoman vähän. Vaikka minulla ei ole edes paljoa tavaraa, tuntuu silti että
en tiedä mihin kaiken niistä laittaisin. Tämä kämppä tulee todennäköisesti
näyttämään aivan kauhealta, varsinkin sitten kun pääsen yhtään enemmän
levittäytymään. On myös mielenkiintoista, että koreassa ei harrasteta ollenkaan
avaimia. Taloon ja kämppään mennään koodeilla. Ei siis tarvitse murehtia onko
avain mukana vai ei. Nyt tarvitsee vain murehtia muistanko koodin vai en. En
sitten tiedä kumpi on parempi ja kumpi loppujenlopuksi on turvallisempi.
Chelsea vei minut myös käymään koululla joka on noin kahden
sadan metrin päässä kämpästäni. Koulumatkaan ei ainakaan tarvitse varata hirveästi
aikaa. Koulu oli todella viihtyisän näköinen ja odotan innolla maanantaina alkavaa
kielikurssia. Chelsea sanoi että aloittajia on tässä kuussa niin paljon, että
ryhmä jouduttiin jakamaan kahteen osaan. Mielenkiintoista nähdä millaista ja
minkä maalaista porukkaa luokalleni tulee. Sain jo oppikirjat mukaan jotta voin
selailla niitä kämpällä ollessani.
Chelsea jäi toimistolle jatkamaan töitään ja minä käväisin kämppäni viereisessä
olevassa pikku ruokakaupassa ostamassa monta pulloa vettä ja vähän ramenia (nuudeleita). Kävin samassa
kaupassa vielä uudestaan illalla. Kaupassa oli molemmilla kerroilla töissä sama
Ahjumma (vanhempi naishenkilö) ja ilmeisesti hänen äitinsä. Olin maksamassa
ostoksiani kun Ahjumma nappasi kädestäni kiinni puristeli sormiani yksi
kerrallaan. Ymmärrän koreaa jonkun verran ja kuulin hänen sanovan äidillensä ”Katso
kuinka somat kädet tällä tytöllä on ihan kuin lapsen kädet, Nomu Yeppo (todella
nätti)”. Hymyilin hänellä ja mietin
mielessäni kuinka kovaa ystäväni (joka on myös laittanut merkille lapsekkaat
käteni) olisi nauranut kuullessaan tuon. Käteni eivät ole mitenkään naisellisen
somat vaan enemmänkin vauvamaisen pulleat. Esimerkiksi sormieni ollessa
suorassa rystysieni kohdalle tulee pienet kuopat. Minusta oli todella
huvittavaa että vasta tapaamani nainen huomasi ensimmäisenä vauvamaiset käteni.
Olen varma että kaikki ystävänikään eivät ole kiinnittäneet käsiini niin paljoa
huomiota, että tietäisivät niiden näyttävän lapsen käsiltä :D
Neljän aikaan päivällä olin jo niin yli väsynyt että oli
pakko vain mennä nukkumaan. Ajattelin torkkua pari tuntia ja lähteä vielä
kävelemään asunympäristööni. Heräsin vähän yli kuusi. Olin edelleen niiin
väsynyt että en voinut kuvitellakaan nousevani ylös. Jatkoin siis uniani.
Heräsin uudestaan kymmeneltä ja minusta tuntui edelleen aivan kun joku olisi
ajanut tiejyrällä pääni yli (ei sillä että tietäisin mitä se tuntuu, mutta kuitenkin). Valvoin pari tuntia ja menin taas
takaisin nukkumaan. Tuli sitten nukuttua melkein koko päivä ja seuraava yökin.
Olisikohan se aikaerorasitus selätetty heti ensimmäisenä päivänä. Toivotaan niin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti